Historia/Historia

Vinterkriget

Den 23 augusti 1939 offentliggjordes nyheten om den så kallade Molotov–Ribbentroppakten mellan det nationalsocialistiska Tyskland och det kommunistiska Sovjetunionen. Inom ramen för pakten hade de båda diktatorerna Adolf Hitler och Josef Stalin hänsynslöst delat upp östra Europa i intresseområden. De baltiska länderna Estland, Lettland och Litauen införlivades snart därefter i Sovjetunionen medan Polen anfölls och ockuperades av Tyskland och Sovjetunionen. Finska beslutfattare var inte medgörliga när Sovjetunionen framförde krav på vissa gränsnära landområden och en stödjepunkt på finska söderkusten. Landet hade både rättsligt och moraliskt rätten på sin sida och den finska regeringen strävade efter att bevara landets neutralitet och hålla dess territorium intakt.

Tidigt på morgonen den 30 november 1939 anföll Sovjetunionen Finland. Det så kallade vinterkriget hade börjat. Det sovjetiska anfallets tyngdpunkt träffade Karelska näset, som också kom att bli huvudkrigsskådeplats. Här anföll de i såväl manskap som material vida överlägsna ryska arméerna i stort sett utan avbrott de glesa finska försvarsställningarna i den så kallade Mannerheimlinjen. Mannerheimlinjen utmålades av den ryska ledningen som en unik och oövervinnerlig befästningslinje, men bestod i själva verket av ett mindre antal delvis föråldrade och oregelbundet utplacerade befästningsverk. Försvarslinjens egentliga styrka låg i stället i ”fältmarskalk Mannerheims krigares tapperhet och otroliga uthållighet, i den finska sisun”.

I stark kontrast till stålorkanen på Karelska näset stod striderna i de vidsträckta och väglösa ödemarkerna norr om Ladoga och i finska Lappland. De mekaniserade ryska förbanden körde bokstavligt talat fast i den djupa snön och den starka kylan. Situationen utnyttjades av finnarna, som tog sig fram på skidor genom ödemarken, klippte av ryssarnas förbindelser och sprängde in kilar mellan de ryska marschgrupperna och isolerade dem från varandra. Ryssarna tvingades då att inrätta sig till försvar i isolerade stödjepunkter, vilka benämndes mottin. Förskansade i dessa stödjepunkter härdade ryssarna ut med en otroligt seg men helt och hållet passiv motståndskraft, oavbrutet hemsökta av finnarnas artillerield och skidlöparpatruller.

I början av februari påbörjade röda armén ett storanfall på Karelska näset. Tre sovjetiska divisioner anföll en sliten finsk division. Sovjetunionen hade ett sex gånger större artilleri än finnarna. Artilleriet och luftstridskrafterna hamrade mot finnarnas ställningar. Tyngdpunkten på anfallet låg vid Summa by, var de finska trupperna lyckades i två veckors tid avvärja det övermäktiga fiendeanfallet. När den huvudsakliga försvarslinjen bröts vid Summas Lähde-sektor drog sig försvaret först till mellanställning och därefter vidare till bakställning Viborg- Vuokse.

Efter 105 dagars kamp tvingades Finland till fred. Enligt de tunga fredsvillkoren måste Finland bland annat avträda Karelska näset och andra landområden motsvarande nästan tio procent av landets totala yta till Sovjetunionen. Dessutom tvångsarrenderade Sovjetunionen halvön Hangö i sydvästra Finland under en tid av 30 år. I vinterkriget stupade ca 27 000 finska soldater och ca 45 000 sårades.

Fortsättningskriget

Under sommaren, hösten och vintern 1940 började kriget i Europa allt mer ta formen av ett världskrig. Tyskland anföll och besegrade snabbt Danmark,Norge, Nederländerna, Belgien, Luxemburg och Frankrike. Blixtkrigets maskineri hade på några veckor plöjt fram genom de områden som miljoner soldater kämpat och dött för under första världskriget. För att axelmakternas initiativ inte skulle gå förlorat undsatte tyska styrkor under det första halvåret 1941 de italienska styrkor som Mussolini sänt till Balkan och Nordafrika. Den totala urladdningen var nära förestående.

Medan världen höll andan anföll Tyskland och dess bundsförvanter på morgonen den 22 juni 1941 Sovjetunionen längs en front som sträckte sig från Ishavet i norr till Svarta havet i söder. Trots att tyska trupper och tyskt flyg opererade från finskt område under de inledande dagarna av anfallet med täcknamnet Operation Barbarossa, förhöll sig Finland avvaktande. Efter att Helsingfors och andra tätorter bombats av ryskt flyg den 25 juni förklarade Finland krig mot Sovjetunionen. Det så kallade fortsättningskriget hade börjat.

Efter att under andra halvåret av 1941 ha befriat Hangö och erövrat sina före detta områden, som Finland hade förlorat i vinterkriget på Karelska näset, och Aunusnäset mellan Ladoga och Onega och tillsammans med tyska styrkor i norr ha trängt långt in i ödemarken mot Vita havet hade Finland uppnått sina strategiska mål. Därmed inleddes ett ställningskrig under vilket den finska armén, trots tyska påtryckningar, inrättade sig för försvar. Fortsättningskriget slutade inte förrän hösten 1944 efter våldsamma strider på Karelska näset där de finska avvärjningssegrarna säkrade Finlands framtid som fri och självständig nation.

Efter att ha kämpat tillsammans under tre år, tvingades finländarna nu av Sovjetunionen att vända vapnen mot sina tyska vapenbröder för att driva dem ut ur landet. Under sitt återtåg mot Nordnorge, svarade tyskarna med att bränna och skövla stora delar av finska Lappland. De sista tyska styrkorna drevs ut ur Finland i april 1945.

I fortsättningskriget stupade ca 63 000 finska soldater och ca 160 000 sårades.

Den svenska frivilliginsatsen för Finland 1939–1944

anmälde sig (vilket även inkluderade något över 700 norrmän). Av dessa inställde sig omkring 8 000 i Finland. Drygt hälften av dessa sattes i slutet av februari 1940 i fronttjänst väster om det lilla samhället Märkäjärvi (dagens Salla) vid Sallafronten i finska Lappland. Kårens verksamhet vid Märkäjärvi kom att bli kort, då fred mellan Finland och Sovjetunionen slöts drygt två veckor efter det att den övertagit frontansvaret. Vid sidan om Frivilligkåren fanns även svenska frivilligförband på andra håll, bland annat artilleri- och luftvärnsförband samt en flygflottilj. Förutom militär hjälp i form av frivilliga lämnades också omfattande humanitärt och ekonomiskt stöd såväl från allmänheten som från industrin. Uppslutningen i Sverige för Finland under mottot ”Finlands sak är vår” var nästan total.

Under vinterkriget hade Sverige slutit upp för Finlands sak men 1941 var läget ett helt annat. Finland hade nu ingått vapenbrödraskap med Tyskland – en nation som anfallit och ockuperat delar av Väst- och Sydeuropa samt de två nordiska länderna Danmark och Norge. Sympatin dämpades därför såväl bland den svenska allmänheten som i regeringen. Även inom föreningen för de svenska vinterkrigsveteranerna, Förbundet Svenska Frivilligkåren, fanns det delade meningar om det aktuella läget.

Trots detta anmälde sig närmare 1 000 svenskar att frivilligt tjänstgöra i den Svenska frivilligbataljonen, som sommaren och hösten deltog i belägringen av den ryska stödjepunkten Hangö. Efter att Hangö intagits av finska och svenska förband i december 1941, stod Frivilligbataljonen inför sin upplösning. Kriget var dock inte slut bara för att Hangö åter var fritt. Omkring 400 svenska frivilliga organiserades därför i Svenska frivilligkompaniet. Kompaniet sattes in vid ödemarksfloden Jandeba på Svirfronten och deltog här i ställningskriget fram till våren 1944, då det transporterades till Karelska näset där det kämpade i de ytterst våldsamma avvärjningsstriderna kring midsommar 1944 och fram till krigets slut den 4 september 1944. Drygt 130 svenskar gav sina liv för Finlands frihet.

Text : Nicolas von Schmidt-Laussitz och Krigsinvalidernas Brödraförbund

Talvisota

Elokuun 23. päivänä 1939 julkaistiin uutinen ns. Molotov-Ribbentrop -sopimuksesta, joka oli tehty kansallissosialistisen Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton välillä. Sopimuksessa Adolf Hitler ja Josef Stalin jakoivat häikäilemättömästi itäisen Euroopan etupiireihin. Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua liitettiin pian sen jälkeen Neuvostoliittoon, kun taas Puolaan hyökättiin ja Saksa ja Neuvostoliitto miehittivät sen. Suomessa ei oltu kovinkaan myöntyväisiä, kun Neuvostoliitto vaati itselleen eräitä rajaa lähellä olevia maa-alueita ja tukikohtaa Suomen etelärannikolta. Suomella oli sekä juridisesti että moraalisesti oikeus puolellaan. Suomen hallitus pyrki säilyttämään maansa puolueettomuuden ja alueensa koskemattomuuden.

Aikaisin aamulla 30. marraskuuta 1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Ns. talvisota oli syttynyt. Neuvostoliiton hyökkäyksen painopiste oli Karjalan kannaksella, josta olikin tuleva sodan päätapahtumapaikka. Sinne sekä miesmäärältään että varustuksiltaan moninkertaiset ja ylivoimaiset neuvostojoukot hyökkäsivät miltei taukoamatta suomalaisia hajanaisia puolustusasemia eli ns. Mannerheim-linjaa vastaan. Neuvostojohto kuvaili maalailevasti Mannerheim-linjaa voittamattomana ja ainutlaatuisena linnoitusketjuna, mutta itse asiassa se käsitti vain pienen määrän osittain vanhentuneita, hajanaisia linnoituslaitteita. Puolustuslinjan varsinainen vahvuus oli ”sotamarsalkka Mannerheimin sotilaiden urheus ja uskomaton kestävyys, suomalainen sisu”.

Suomen Lapin ja Laatokan pohjoispuolen laajoissa tiettömissä erämaissa käydyt taistelut olivat suuri vastakohta Karjalan kannaksen tulimyrskyille. Konevoimin liikkuvat venäläiset juuttuivat siellä kirjaimellisesti kiinni paksuun lumeen ja jäätävään säähän. Suomalaiset liikkuivat suksilla ja käyttivät tätä taitoa hyväkseen katkaisemalla venäläisten yhteydet toisiinsa tunkeutumalla marssirivistöjen väliin eristäen näin heidät toisistaan. Marssirivistöt saatiin siten pilkottua pieniin osiin, mikä pakotti venäläiset puolustautumaan saarrettuina eli he joutuivat ns. mottiin. Näihin motteihin saarrettuina venäläiset kestivät uskomattoman sitkeästi suomalaisten hiihtojoukkojen hyökkäyksiä ja tykistötulta, mutta olivat yleensä täysin passiivisia yrittämään murtautua niistä ulos.

Helmikuun alussa puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella. Esimerkiksi yhtä suomalaista kulunutta divisioonaa vastaan hyökkäsi kolme neuvostoliittolaista divisioonaa. Tykistöä Neuvostoliitolla oli tällä alueella kuusi kertaa enemmän kuin suomalaisilla. Tykistö ja ilmavoimat moukaroivat suomalaisten asemia. Hyökkäyksen painopiste oli Summan kylän alueella, jossa suomalaiset joukot pystyivät kahden viikon ajan torjumaan ylivoimaiset vihollishyökkäykset. Kun pääpuolustusasema murtui Summan Lähteen lohkolla, puolustus vetäytyi väliasemiin ja niistä edelleen taka-asemaan Viipurin–Vuoksen tasalle.

Taisteltuaan 105 päivän ajan Suomi pakotettiin tekemään rauha. Raskaiden rauhanehtojen mukaisesti Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle mm. Karjalan kannaksen ja muita maa-alueita. Luovutettujen alueiden pinta-ala vastaa miltei kymmentä prosenttia Suomen kokonaispinta-alasta. Lisäksi Neuvostoliitto pakkovuokrasi Suomelta Etelä-Suomessa sijaitsevan Hankoniemen alueen 30 vuodeksi.

Talvisodassa kaatui noin 27 000 suomalaista sotilasta ja noin 45 000 haavoittui.

Jatkosota

Euroopassa sota muutti kevään, kesän ja syksyn 1940 aikana muotoaan yhä enemmän maailmansodaksi. Saksa hyökkäsi Tanskaan, Norjaan, Hollantiin, Belgiaan, Luxemburgiin sekä Ranskaan, ja voitti ne nopeasti. Salamasodan koneisto oli muutamassa viikossa kyntänyt läpi ne alueet, joiden takia miljoonat sotilaat olivat ensimmäisen maailmansodan aikana taistelleet ja kaatuneet.
Turvatakseen akselivaltojen asemat saksalaiset joukot ottivat käytännössä vuoden 1941 ensimmäisen vuosipuoliskon aikana hoidettavakseen Mussolinin Balkanille ja Pohjois-Afrikkaan lähettämien, taisteluissa heikosti menestyneiden italialaisten joukkojen tehtävät.

Samaan aikaan kun maailma pidätteli henkeään, Saksa ja sen liittolaiset hyökkäsivät aamulla 22. kesäkuuta 1941 Neuvostoliittoa vastaan rintamana, joka ulottui pohjoisesta Jäämerestä Mustaan mereen. Vaikka Saksan joukot ja ilmavoimat sotivat Suomenkin alueelta käsin ”Operaatio Barbarossa”-nimeä kantavan taistelun ensi päivistä alkaen, Suomi oli aluksi odottavalla kannalla. Venäläisten pommitettua 25. kesäkuuta Helsinkiä ja muita taajama-alueita Suomi totesi olevansa sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Ns. jatkosota oli alkanut.

Vuoden 1941 aikana suomalaiset valloittivat takaisin Karjalan kannaksen ja muut talvisodassa menettämänsä alueet, Laatokan ja Äänisjärven välisen kannaksen sekä etenivät yhdessä saksalaisten kanssa pohjoisempana pitkälle Valkoisen meren suuntaan. Suomi saavutti strategiset päämääränsä. Alkoi asemasota puolustuksellisesti edullisista asemista, vaikka saksalaiset painostivatkin suomalaisia jatkamaan etenemistä. Jatkosota päättyi vasta syksyllä 1944 Karjalan kannaksella kesällä käytyjen rajujen taisteluiden jälkeen, joissa suomalaisten torjuntavoitot varmistivat Suomen tulevaisuuden itsenäisenä ja vapaana kansakuntana.

Suomalaisten taisteltua yhdessä saksalaisten kanssa kolme vuotta Neuvostoliitto pakotti suomalaiset kääntämään aseensa entisiä aseveljiään kohti ja ajamaan heidät ulos maasta. Saksalaiset vastasivat tähän polttamalla ja tuhoamalla suuren osan Suomen Lapista vetäytyessään Pohjois-Norjan suuntaan. Viimeiset saksalaisjoukot saatiin ajetuksi pois Suomesta huhtikuussa 1945.

Jatkosodassa kaatui noin 63 000 suomalaista sotilasta ja noin 160 000 haavoittui.

Ruotsalaisten vapaaehtoisten panos Suomen puolesta 1939-1944

Talvisodan aikana ruotsalaisia vapaaehtoisia ilmoittautui yli 12 000 (luku sisältää hieman yli 700 norjalaista). Noin 8000 saapui Suomeen. Runsaat puolet heistä sijoitettiin helmikuun lopussa 1940 Suomen Lappiin Sallan rintamalle, pienestä Märkäjärven kylästä (nykyinen Salla) länteen. Heidän palvelusaikansa jäi lyhyeksi, koska Suomen ja Neuvostoliiton rauha solmittiin runsaan kahden viikon kuluttua siitä kun ruotsalaiset ottivat rintamavastuun.

Ruotsalaisia vapaaehtoisia palveli Suomessa muuallakin, mm. tykistössä, ilmatorjunnassa ja ilmavoimissa. Sotilaallisen avun lisäksi, jonka Suomi sai ruotsalaisilta vapaaehtoisilta, Ruotsista annettiin Suomeen myös huomattavan paljon humanitääristä ja taloudellista apua – lahjoittajina olivat niin tavalliset kansalaiset kuin teollisuuskin.

Tunnuslauseenaan ”Suomen asia on meidän” lähes kaikki ruotsalaiset antoivat Suomelle tukeaan.Talvisodan aikana Ruotsi oli tukenut Suomen asiaa, mutta vuonna 1941 tilanne oli aivan toinen. Suomi oli nyt Saksan aseveli eli sen kansakunnan aseveli, joka oli hyökännyt Länsi- ja Etelä-Euroopan eri osiin ja kahteen pohjoismaahan, Tanskaan ja Norjaan, sekä miehittänyt ne. Ruotsin kansan ja hallituksen sympatia Suomea kohti vaimeni tästä syystä. Vallitsevassa tilanteessa myös ruotsalaisten talvisodan vapaaehtoisten muodostamassa yhdistyksessä (Förbundet Svenska Frivilligkåren) jäsenten mielipiteet jakautuivat.

Tästä huolimatta lähes 1000 ruotsalaista ilmoittautui vapaaehtoisina palvelemaan Ruotsalaiseen vapaaehtoispataljoonaan, joka kesän ja syksyn 1941 aikana osallistui venäläisille pakkovuokratun Hangon tukikohdan piirittämiseen. Ruotsalainen vapaaehtoispataljoona oli tarkoitus hajottaa sen jälkeen kun Hanko oli suomalaisten ja ruotsalaisten hallussa joulukuussa 1941. Sota ei kuitenkaan ollut lopussa, vaikka Hanko oli vapautettu. Tämän takia noin 400 ruotsalaisesta vapaaehtoisesta muodostettiin Ruotsalainen vapaaehtoiskomppania. Komppania sijoitettiin Jandeba-joelle Syvärin rintamalle. Asemasota jatkui kevääseen 1944 saakka, jolloin komppania siirrettiin Karjalan kannakselle. Siellä se osallistui erittäin rajuihin torjuntataisteluihin juhannuksena 1944 ja sen jälkeen. Karjalan kannaksella komppania oli syyskuun alkuun 1944 saakka, jolloin sota venäläisiä vastaan päättyi. Runsaat 130 ruotsalaista antoi henkensä Suomen vapauden puolesta.

Nicolas von Schmidt-Laussitz ja Sotainvalidenveljesliitto ry